Gamer Life: Karoliina, Juho ja Halla

Pelaaminen lapsuudesta tähän päivään

Karoliina: Oon Karoliina, vielä 32-vuotias. Tällä hetkellä opiskelen luokanopettajaksi, ja opintojen ohella teen silloin tällöin opettajan sijaisuuksia.

Vuonna 1992 veljelleni ostettiin lahjaksi 8-bittinen Nintendo, johon liittyy vahvasti ne lapsuuden ensimmäiset pelimuistot Duck Hunt- ja Super Mario -pelien parissa. Vuonna 1995 meille ostettiin ensimmäinen tietokone ja melko pian siihen tuli myös netti mukaan. Vielä tänäkin päivänä oon ihmetellyt sitä, että millä rahalla yksinhuoltajaäitini on kyseisen koneen ostanut! Mikrobitti-lehden mukana tulleita pelejä eivät pelanneet pelkästään me vaan myös naapureiden lapset – meillä oli porukkaa aina pelaamassa.

Myöhemmin elämääni tulivat Red Alert 1 ja 2. Erityisesti Red Alert 2 on sellainen peli, jota tykkään edelleen pelata. Red Alert -pelien myötä erilaiset strategiapelit ovat jääneet osaksi mun elämää. Erityisesti vuoropohjaiset strategiapelit ovat sydäntäni lähellä. Myöhemmin tuli sitten mukaan tasohyppelypelit. Esimerkiksi Ori and the Blind Forest oli pelikokemuksena huikea, ja odotankin malttamattomana sen jatko-osan julkaisua.

Juho: Nimeni on Juho, ja oon myös 32-vuotias. Työskentelen suunnitteluinsinöörinä Toholammilla. Lisäksi meidän perheeseen kuuluu 5-vuotias Halla, joka tykkää tällä hetkellä pelata sekä kännykkä- että Playstation-pelejä. Asumme omakotitalossa Ylivieskassa.

Alakoulun ensimmäisillä luokilla ollessani meille ostettiin ensimmäinen tietokone, jolla pelasin muun muassa Settlers 1 – ja  Terminal Velocity -pelejä. UFO: Enemy Unknown -peliä tuli kans pelattua, vaikka se olikin turhan haastava sen ikäisenä. Age of Empires II -peliä tuli jauhettua yhdessä vaiheessa todella paljon. Vähän matkan päässä asuneella kaverilla oli Playstation 1 -konsoli, ja hänen luonaan kävin sitten usein pelaamassa.

Ollessani sen ikäinen, että osasin jo vähän enemmän englantia, tutustuin Deus Ex -peliin. Kyseinen pelikokemus ja sen juoni oli tajunnanräjäyttävä. Siitä ei itse asiassa ole pitkäkään aika, kun viimeksi pelasin sen uudestaan läpi – sen pelin äärelle on edelleen kiva palata.

Nykyisin vaihtelen aika paljon pelejä. Call Of Dutyt oon pelannut, ja silloin tällöin pelailen myös Battlefieldejä. FPS- ja ammuntapelejä tykkään myös pelata. Hallan kanssa pelaamme kaksistaan tällä hetkellä Lego Marvel -peliä.

Karoliina: Kaksistaan me tykätään pelata Civilization-pelisarjan pelejä. Kyseisen pelisarjan pelit ovat meille jonkin sortin “parisuhteen hoito -pelejä”. 

Juho: Kunnes heität varoittamatta ydinpommin – se saattaa sitten heijastella oikeaan elämään, hah!

Karoliina: Toinen meidän parisuhteen näkökulmasta tärkeä peli on ollut Divinity: Original Sin 2. Vuodesta 2015 noin vuoteen 2017 välillä elimme vaikeampaa vaihetta, kun ostimme tietämättämme hometalon. Silloiset keskustelut ja ajatukset pyörivät vaan remppa-, home- ja oikeudenkäynti -aiheiden ympärillä. Divinityn pelaaminen tarjosi meille arkeen niitä hetkiä, jolloin pystyi laittamaan arjen huolet vähäksi aikaa taka-alalle ja puhumaan yhdessä aivan muista asioista. Kyseinen peli oli kyllä meille sellainen “parisuhteen pelastus -peli”.

 

Pelaaminen arjessa ja kasvatuksessa

Karoliina: Pelaaminen on meille vaan yksi osa arkea, ajanviettoa joko itsensä kanssa, kahdestaan tai perheen kanssa. Se on rakas harrastus muiden joukossa.

Monesti pelaamisesta ja pelaajista ajatellaan melko mustavalkoisesti – ihmiset on joko sellaisia, että ne ei pelaa ollenkaan tai sitten että ne ei tee mitään muuta. Joskus oonkin miettinyt, että olenko “tarpeeksi” pelaaja vai en. Pohjimmiltani kuitenkin ajattelen, että jos voin kysymykseen “Tykkäätkö pelata?” vastata “kyllä”, niin silloin voin kutsua itseäni pelaajaksi. Koen kuuluvani jonnekin sinne stereotypioiden ulkopuolelle sen suhteen, mitä pelaamisesta ja pelaajista yleensä ajatellaan. Toivoisin, että mustavalkoisen ajattelun sijaan pelaaminen nähtäisiin ennemmin vaan yhtenä harrastusvaihtoehtona muiden joukossa.

Juho: Mun mielestä pelaaminen ei ole sellainen oma saarreke, jonka vanhempi voisi kiertää tai välttää vaikka oma lapsi olisi kiinnostunut peleistä. Kyllähän yhtä lailla vanhemmat esimerkiksi lapsen urheiluharrastuksen kohdalla menevät katsomaan lapsensa osallistumista urheilukisoihin, niin miksi sitten vanhempi ei voisi olla mukana samalla tavalla lapsen pelaamisessa?

Karoliina: Olemme Juhon kanssa paljon keskustelleet siitä, millaista esimerkkiä haluamme antaa lapselle pelaamisen suhteen. Me voidaan näyttää esimerkkiä siitä, että pelaaminen on hyvä harrastus, mutta myös siitä, että pelaaminen täytyy joskus lopettaa sellaisella hetkellä kun ei itse vielä haluaisi eikä pelaamisen takia voi olla syömättä eikä nukkumatta.

Pelaamisen rajoittaminen liittyy meillä ennen kaikkea arjen normaaleihin tilanteisiin, kuten siihen että kun ruoka on valmis niin silloin keskeytetään pelaaminen. Lasten pelaamiseen liittyvässä keskustelussa painotetaan mielestäni vähän turhankin paljon rajoittamista. Onpa kyseessä sitten lapsi tai aikuinen niin mä näkisin arjen monipuolisuuden kertovan enemmän kuin sen, kuinka monta tuntia viettää ruudun edessä jonain tiettynä päivänä. Kun syö hyvin, nukkuu riittävästi, viettää aikaa perheen ja läheisten kanssa ja opinnot sujuvat, niin ei pelaamisesta tarvitse olla huolissaan.

Juho: Yksi päivä Karoliina varsin kysyi Hallalta, että tykkääkö hän enemmän leikkimisestä vai pelaamisesta. Hän ei oikein osannut päättää, johon Karoliina sitten totesi että hänen ei tarvitsekaan osata päättää. Eiköhän ne kumpikin ole leikkimistä yhtä lailla, toinen vaan tapahtuu reaali- ja toinen virtuaalimaailmassa!

Minna ”Mindie” Koirikivi

Share This